Työnantaja = työntekijät ?

Lienee aika lopettaa tämä pieni luova tauko blogissani. Ajatusten puutetta ei hiljaisuuteni edusta. Mutta miten luoda omista ajatuksistaan rakennettuja kokonaisuuksia sekä pohtia niitä tärkeitä asiayhteyksiä, joita poikkeuksetta jokainen inhimillinen organisaatio sisältää?

Kukin varmasti omalla tahollaan ymmärtää, miten tärkeää on tarkastella asioita useammasta näkökulmasta. Tämä on erityisen tärkeää, kun tarkastellaan työnantajan ja henkilöstön välistä vuorovaikutusta sekä työyhteisössä tehtäviä päätöksiä. Kärjistetyin esimerkki tästä lienevät YT-neuvottelut, jotka ovat usein työnantajan kannalta välttämättömiä tehokkaan toiminnan takaamiseksi. Työntekijät kuitenkin lähes poikkeuksetta näkevät tämän toimenpiteen vastuuttomana työnantajan suunnalta. Mutta eihän liiketoiminta, joka näyttäisi olevan myös osaltaan yliopistomaailman kehityssuunta, ole hyväntekeväisyyttä.

YT-neuvottelut eivät nyt kuitenkaan ole se asia, jota tänään pohditaan, koska nämä itsessään eivät edusta sitä jokapäiväistä toimintaympäristöä, joka koskettaa niin monia yliopistoissa. Työnantaja sekä esimiehet sen edustajina tarkastelevat asioita yleensä hieman eri perspektiivistä kuin itse suorittava työntekijäporras. Mutta mitkä ovat ne aspektit, joista näiden kahden ryhmittymän välisessä vuorovaikutuksessa ei pitäisi tinkiä?

Yksi onnistuneen henkilöstöpolitiikan tunnusmerkkejä on henkilöstön vahva sitouttaminen toimimaan työyhteisönsä parhaaksi. Tämä edustaa sekä työnantajan että työntekijän yhteistä etua. Henkilöstön sitouttaminen saattaa esiintyä henkilöstöpolitiikan strategisissa linjauksissa, mutta hyvin usein strategia on käytännössä vain hienoja sanoja paperilla ilman minkäänlaista käytännön toteutusta. Varsinkin asiantuntijaorganisaatioissa, joissa asioiden sijaan tulisi johtaa ihmisiä, on henkilöstön sitouttaminen yhteisön strategisiin päämääriin avainasemassa.

Mitkä sitten ovat niitä välineitä, joilla henkilöstöä onnistuneesti voidaan sitouttaa? Tätä varmasti jokainen parhaaseensa pyrkivä johtaja on joutunut itseltään kysymään. Pääperiaatteet lienevät useimmille, niin johtajille kuin henkilöstölle, selkeät. Työpaikan pysyvyys, johtajan ja esimiesten oikeudenmukaisuus, henkilöstön vaikutusmahdollisuudet sekä työntekijän panoksen arvostaminen ovat hyvä kivijalka henkilöstön sitouttamiselle. Täyttyvätkö nämä kriteerit omassa työyhteisössäsi, työntekijä? Entäpä sinun työyhteisössäsi, johtaja? Ehkäpä tätä kysymysparia voisi käyttää seuraavissa kehityskeskusteluissanne arvioimaan, työskentelettekö edes näennäisesti samassa yhteisössä.

Kokonaisuus vaatinee taas kerran tiivistämistä punaisen langan löytämiseksi: Henkilöstön etu on työnantajan etu. Mutta kuten niin monesti, puhe on puhetta ja vain todellisuudella on merkitystä.

Oi, opintotuki

Viikonlopun kunniaksi voitaisiinkin sitten tarkastella asiaa, joka koskettaa juuri opiskelijoita hieman henkilökohtaisemmalla tasolla: opintotuki. Yrittämättä analysoida koko opintotukijärjestelmää keskitytään vain yhteen sen osa-alueeseen, joka tänään olkoon opiskelijoiden tulovalvonta.

Useimmat opiskelijat tuntenevat tulovalvonnan säännöt hyvinkin yksityiskohtaisesti. Yksinkertaisuudessaan vastaanotettujen opintotukikuukausien lukumäärä määrittää opiskelijan vapaan tulon vuodessa. Omana opiskeluaikanani 9 tukikuukautta, joka kattaa lukuvuoden, merkitsi 9 090 euron vapaata tuloa. Vapaa tulo on siis sitä tuloa, jonka opiskelija voi opintotuen lisäksi ansaita vuoden aikana. Verottaja toimittaa tiedot näistä tuloista Kelalle. Sen jälkeen, kun omat opiskeluni ovat päättyneet, on valtio nostanut tätä tulorajaa ja nykyisellään 9 tukikuukautta oikeuttaa 11 850 euron vapaaseen tuloon.

Mietitäänpäs asiaa nyt yleisellä tasolla. Valtio maksaa opintorahan ja asumislisän muodossa opiskelijalle maksimissaan vajaan 500 euroa kuukaudessa. Jos nostat 9 tukikuukautta, vuodessa valtiolta saa siis tukea opiskeluun maksimissaan noin 4500 euroa. Tämän lisäksi opiskelija voi tienata 11 850 euroa työskentelemällä lukuvuoden aikana tai kuten useimmat tekevät; kesätöillä. Esimerkiksi allekirjoittaneen kuukausipalkka paperiteollisuuden päivätyössä oli noin 1800 euroa. Olin töissä kolme ja puoli kuukautta, joten tuloni tuolta kesältä olivat noin 6300 euroa bruttona. Tästä verot pois ja nettona käteen jäi noin 5500 euroa. Vuorotöissä pääsisi tienaamaan toki enemmän, mutta opiskelijahan ei juuri koskaan itse pääse töitään valitsemaan, vaan työt valitsevat hänet. Jos onni suo. Näillä vuosituloilla pääsee vielä Suomessa köyhyysrajan alapuolelle. Vuoden maksimituloilla, noin 16 300 euroa, tuo köyhyysraja ylitetään muutamalla sadalla eurolla.

Järjestelmän vääristyneisyyteen vaikuttanee myös se, etteivät opiskelijan tulot ole säännöllisiä kuukausituloja, tuota 500 euron opintotukea lukuunottamatta, vaan suurin osa vuoden tuloista kertyy niiltä muutamilta kesäkuukausilta. Näilla tuloilla tulisi sitten rahoittaa elämisensä seuraavaan kesään asti.

Tulovalvonnan perimmäisenä ajatuksena kaiketi on varmistaa, että valtio tukee vain niitä, joilla ei ole riittävää varallisuutta rahoittaa omia opintojaan. Mutta nykyinen järjestelmä perustuu kylläkin enemmän kepin kuin porkkanan käyttöön. Liiasta työnteosta, mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaneekaan, rankaistaan maksattamalla opintotukia takaisin. Ymmärrän, että tukia pitää maksaa takaisin, jos opinnot eivät edisty. Jos opinnot kuitenkin edistyvät ja opiskelija siinä sivussa vielä jaksaa ansaita rahaa, vaikkapa nyt sitten sitä varten, että edes kerran vuodessa pääsisi viikon etelän-lomalle, valtio katsoo hänellä olevan liikaa tuloja.

Olisiko kesäaika syytä poistaa kokonaan tulovalvonnan piiristä? Jos opiskelija ei tuolta ajalta nosta opintotukea, kuuluvatko hänen tekemisensä valtiolle? Pitäisikö rajoitukset vapaassa tulossa poistaa kokonaan? Ehkä ei kuitenkaan, mutta ovathan nykyiset rajoitukset lähes naurettavia. Vanha käsitys siitä, että opiskelun pitäisi olla kärsimystä ja kitkutusta tuntuu edelleen säätelevän opintotukijärjestelmän kehitystä eduskunnassa. Presidentin megalomaanista palkkaa ja edustustilin korotusta perustellaan nousseilla elinkustannuksilla. Millä lie sitten perustelevat kansanedustajien palkankorotuksia? Ja sitten opiskelijan kuukautisen opintorahan osuutta nostetaan noin 40 eurolla. Onko tässä jonkun muunkin mielestä jotain vikaa?

Byrokraattisena järjestelmänä Kela pitänee satuna käsitystä "reilusta pelistä". Vai pitäisikö tässäkin tapauksessa kuitenkin osoittaa tämä syytös valtiolle? Allekirjoittanut valmistui neljässä ja puolessa vuodessa diplomi-insinööriksi. Keskimääräinen valmistumisaika lienee jossakin viiden ja kuuden vuoden välillä. Viimeisenä vuotenani, vuonna 2007, tein diplomityöni palkallisena ja sain vielä muutamaksi kuukaudeksi tutkimusassistentin työn. Omaa tyhmyyttäni en perunut opintotukeni maksua, joten nyt vuonna 2009 Kela muisti minua kirjeellä, jossa kehotettiin maksamaan koko vuoden 2007 opintotukeni takaisin, koska tulorajani ylittyivät. Tuoltakin vuodelta opintopisteeni olisivat kyllä riittäneet, korotin arvosanojani saadakseni rahoituksen väitöskirjatyötäni varten ja, kuten kuka tahansa kunnollinen kansalainen, maksoin palkastani veroa ja vielä veromätkyjäkin seuraavana vuonna. Kun olen maksanut nämä Kelan karhuamat opintotuet takaisin, opintoni ovat heidän kirjojensa mukaan kestäneet kolme ja puoli vuotta. Säästin siis valtion rahoja noin kahden ja puolen vuoden tukikuukausien verran. Kannattikohan tämä nyt sittenkään? Luottamus hyvä, valvonta paras.

Ainut asia, joka opintotukijärjestelmässä kannustaa valmistumaan, on opintotuen säälittävä taso verrattuna palkkatiliin. Seuraavan kerran, kun eduskunnassa mietitään korotuksia edustajien noin 5000 euron kuukausipalkkoihin, voisivat edustajat miettiä vaikkapa omia lapsiaan, jotka todennäköisesti ovat joskus samassa tilanteessa kuin niin moni nuori opiskelija tällä hetkellä maassamme. Vai aikovatko he elää isin ja äitin rahoilla?

Wuhuu, bileet!!

Yliopistolakiuudistus on vihdoinkin saatu periaatetasolla päätökseen. Tuon uudistuksen toteutus on vielä edessä, ja sen sisältö ja toimeenpano onkin sitten aivan toinen tarina. Vaan tänään voidaankin sitten miettiä viimeisintä Opetusministeriön tempausta. Iltalehti raportoi tänään nettisivuillaan Opetusministeriön järjestämistä juhlista. Yliopistolakiuudistuksen valmistumista juhlittiin 130 000 euron turvin. Eihän tämä ole suinkaan ainut esimerkki siitä, miten valtionvalta juhlii leveästi veronmaksajien rahoilla, mutta koska tämä liittyy kiinteästi yliopistomaailmaan lakiesityksen kautta, otettakoon se nyt keskustelun alle.

Toki lakiuudistuksen eteen on varmasti tehty kovasti töitä, kuten Anita Lehikoinen Iltalehden sivuilla mainitsee. Hän perustelee juhlia sillä, että ihmiset ovat joutuneet lakiuudistuksen eteen tekemään kovasti ylitöitä, eivätkä he muuta korvausta siitä ole saaneet. Epäilenpä tuota hieman. Eivätkö tälläiset uudistukset ole juurikin hallituksen, eduskunnan ja virkamiesten työtä? Ja miten tuo virkamiesten tekemä ylityö sitten eroaa meidän muiden tekemästä ylityöstä? Itsekään en saa minkäänlaista lisäkorvausta tekemästäni ylityöstä, mutta kertaakaan ei valtio ole tullut ovelleni koputtamaan ja tarjoamaan juhlia kiitokseksi. Samassa tilanteessa olevia löytyy yliopistomaailmasta riittämiin.

Ei tämä mielestäni muutenkaan ole oikea tapa käyttää noin suurta rahamäärää. Eikö sille todellakaan keksitty parempaa kohdetta? Riittämättömän perusrahoituksen vuoksi yliopistoissa joudutaan irtisanomaan päteviä työntekijöitä, mutta Opetusministeriö katsoi kuitenkin valtion budjetista irtoavan 130 000 euroa näihin juhliin. Mutta alitettiinhan budjetti kuitenkin 20 000 eurolla!

Rakkaassa isänmaassamme on vain yhdet juhlat, joihin suon valtion käyttävän veronmaksajien rahoja: Itsenäisyyspäivän vastaanotto. Muut kissanristiäiset maksettakoon kansanedustajien ja virkamiesten palkoista.

Individualismi

Huomannette, että viljelen kansainvälisiä sanoja tämän päivän otsikossa. Itseäni henkilökohtaisesti kylläkin ärsyttää englanninkielisten sanojen käyttö silloin, kun käytössä on täysin pätevä suomenkielinen vastine. Puhukaamme siis tällä kertaa yksilöllisyydestä. Nyky-yhteiskunta korostaa yksilöllisyyttä ja ihmisen vapautta ilmaista itseään oikeaksi näkemällään tavalla. Liekö vaatetus kaikkein näkyvin tämän vapauden ilmentymä?

Nyt kuitenkaan käsittelemättä populaarikulttuuria ja sen ilmentymiä enempää, keskitytään siihen, mitkä ovat yksilöllisyyden rajat yhteisössä. Teoriassa työaikani on 7,25 h päivässä. Työaikanani olen työyhteisöni edustaja. Toimin yhteisöni sisällä niinkuin koen sille olevan parhaaksi. Matkoilla ja toimiessani työyhteisöni lähettiläänä pyrin osoittamaan asiantuntemusta sekä perussuomalaista rehtiä käytöstä. Näin epäilemättä toimivat lähestulkoon kaikki ollessaan yrityksensä edustajia. Mutta mitä tapahtuu työpäiväni jälkeen? Työaikani päättyessä olen yksityinen henkilö, jolla on mielipiteitä ja ajatuksia. En tuolloin edusta yhteisöäni vaan ainoastaan itseäni.

Mietitäänpäs sitten viime aikaisia tapahtumia. Media täyttyy esimerkeistä. Audi-mies Esko Kiesi teki kohtalokkaan virheen, kun hän esitti omia henkilökohtaisia näkemyksiään firmansa edustajana. En epäile, etteivätkö monet miehet ajattelisi kuin Kiesi ja olisin ehkä tämänkin asian sivuuttanut mikäli vain "joku mies" olisi laukonut mielipiteitään naistenlehteen tehdyssä haastattelussa. Vaan mitä mies menikään tekemään: hän yhdisti työnantajansa ja markkinoimansa tuotteen kiinteästi 2000-luvulla sovinistisiksi leimattaviin mielipiteisiinsä.

Hieman kiistanalaisempi esimerkki lienee poliitikkojen yksityiselämä. Esimerkkinä Ilkka Kanerva tai Matti Vanhanen. Nämä henkilöt ovat hyvin julkisessa luottamusasemassa, mutta eikö myös heillä ole oikeus yksityiselämään. Oletko itse koskaan tehnyt virheitä rakkauselämässäsi? Lähetellyt tuhmia tekstiviestejä tai tehnyt omaan käyttöön tarkoitetun seksivideon? Vaikka en vastausta tuohon kaipaakaan, kuuluvatko nämä asiat silti kenellekään muulle kuin asianomaisille? Niin kauan kuin he eivät yksityiselämässään tee mitään laitonta, eivätkä heidän toimensa vaikuta heidän viranhoitoonsa, ei minua kiinnosta. Jos pääministeri estää Yle-veron toimeenpanon tai nostaa opintotukea, minua ei kiinnosta, mitä hän on kirjoittanut deittipalstalla.

Ja viimeisenä, vaan ei kaikista vähäisimpänä, oma henkilökohtainen suosikkini: Tauno Tiusanen. Suomen Kuvalehdessä (39/2009) Tiusanen kertoo, kuinka hänet haluttiin vaientaa yhteisen hyvän nimessä: ”Mulle sanottiin että pidä turpas kiinni ettei isänmaan etu vahingoitu”. Sama problematiikka ilmenee tässä. Arvostettuna asiantuntijana Tiusanen on oikeutettu esittämään asiat niinkuin hän on niiden huomannut olevan. Mitä merkitystä hänen kansalaisuudellaan on? Ei hän esitä näkemyksiään suomalaisena, vaan puolueettomana asiantuntijana.

Ajat kenties olivat hieman erilaiset Tiusasen kohdatessa vastustusta, mutta eivät ne käytännössä ole tuosta kovinkaan paljon muuttuneet. Tuskin sitä päivää tuleekaan, kun pikkusieluiset ihmiset eivät tarttuisi henkilökohtaisiin mielipiteisiisi vain, koska ne eivät sovi heidän ajatusmaailmaansa.

Lopuksi Laatikko jättää ilmaan koko ajatuksen tiivistävän kysymyksen: Luovunko oikeudestani olla yksilö vain ollakseni osa koneistoa? Luovutko sinä?