Yksi demokraattisen yhteiskunnan perusoikeuksista on sananvapaus. Vaikka perustuslakimme takaakin tämän oikeuden, ei Suomessa kuitenkaan kukoista kulttuuri, joka pitäisi erimielisyyttä hedelmällisenä. Pekka Seppänen kirjoittaa Talouselämän verkkojulkaisussa (18.9.) hienosti: Nopein päättää muiden puolesta. Se, joka avaa suunsa ensimmäisenä, on oikeassa. Suomalaiset pelkäävät konflikteja, joten eriäviä mielipiteitä ei esitetä.
Mielestäni eri mieltä saa ja pitää olla silloin, kun oma kantasi on asiallinen ja hyvin perusteltu. Tämä ei tietenkään vielä itsessään takaa muutosta, mutta saattaa ainakin synnyttää aiheenmukaista keskustelua. Eivätkö eriävät mielipiteet ja avoin keskustelu ole kaiken kehityksen ydin? Näin ainakin joskus olen uskonut. Käytäntö ikävä kyllä ei ole osoittautunut kuvitelmani mukaiseksi.
Vahvasti byrokratian ohjailemissa instituutioissa mielipiteiden vaihto tavoitteenaan paremmin toimiva organisaatio on täysin olematonta. Vaikkakin organisaation hierarkia voi olla matala, ja itse järjestelmä näennäisesti vaikuttaa hyvinkin demokraattiselta, totuus lienee jotakin aivan muuta. Erillisenä merkintänä keskustellaneen myöhemmin strategisen johtamisen ratkaisuista ja siitä, mihin ne kaatuvat operatiivisella tasolla.
Mutta liekö syy erimielisyyden puutteeseen juurikin se, että ei osata olla eri mieltä? Erimielisyyteen liitetään voimakkaita ristiriidan ja aggressiivisuuden tunteita, vaikka kysehän on vain retoriikasta. Ei yhteisöllisiä erimielisyyksiä enää ratkota puukkotappeluissa pimeällä kujalla. Ei tarvitse olla vihainen tai ärsyyntynyt ollakseen eri mieltä.
Kukin meistä on joskus ollut parisuhteessa. Tunnet olosi turvalliseksi ja rennoksi. Voit olla rehellinen ja eri mieltä jopa täysin perusteettomasti. Miksi tuo varmuus karisee silloin, kun keskustelet esimiehen tai kollegan kanssa? Aikuisiahan tässä kaikki ollaan. Vai ollaanko sittenkään..?
Kaverinaamakirja
13 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti